Jos en olisi äiti, olisinko sama?

Jos olet äiti, oletko koskaan kokenut olevasi riittämätön äidiksi sellaisenaan? Oletko joskus ajatellut, että joku muu nainen olisi parempi äiti lapsillesi? Tai joku muu nainen olisi takuulla parempi kumppani puolisollesi? Oletko koskaan verrannut itseäsi muihin äiteihin ja miettinyt, miksi et itse pysty samaan? Minä vastaan kaikkiin näihin omalta osaltani että kyllä, olen kokenut kaikkea näitä! 

Erityisesti minua on aiemmin painanut paljonkin se, että olenko riittävän hyvä äiti omille lapsilleni. Osaanko ja pystynkö tarjomaan heille sellaiset henkiset ja fyysiset puitteet jotka antaisivat heille mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään? Olenko tarpeeksi läsnä ja lähellä, olenko turvallinen ja helpostilähestyttävä? Saavatko lapseni kokea olevansa aina rakastettuja vailla mitään ehtoja?

Olen ladannut hurjia paineita itselleni millainen äiti minun tulisi olla. Olen joskus aivan uupunut omiin paineisiini. Lopulta olen kokenut niin suurta riittämättömyyttä, että olen lähes ajatellut kenen tahansa olevan parempi äiti lapsilleni kuin itse olen. Viime yönä vauvan myllertäessä sisälläni ja pyöriessäni itsekin unettomana mietiskelin jälleen tätä äitiyden teemaa (varmasti lähestyvällä äitienpäivä ja synnytyksellä on vaikutusta aiheen valintaan). Nykyään monien prosessien jälkeen osaan nähdä oman arvoni sekä äitinä että muutenkin aivan eri valossa kuin vaikkapa vielä muutamia vuosia sitten. Kuitenkin aihe yhä herättää ajatuksia. Mietin, miksi me äidit (en tiedä puhunko vain itsestäni) identifioidutaan ja upotaan usein siihen äitiyden "suohon" niin syvälle että kuvitellaan kaiken ihmisarvomme olevan siitä kiinni, miten suoriudumme ties millaisista ulkoapäin tulevista äitimalleista ja -odotuksista? Miksi saatamme unohtaa kokonaan itsemme ja sen kuka olemme "suorittaessamme" äitiyttä? Miksi äitiys ei voisi vain olla luonnollinen osa itseä ja omaa elämää, ilman että sen tarvitsisi määritellä tai rajoittaa omaa ajattelua tai käsitystä itsestä mitenkään sen erityisemmin? En tarkoita sitä, etteikö äitiys olisi ja saisi olla todella iso ja tärkeä osa itseä, mutta jos identiteettimme on ripustautunut täysin äitiyden varaan, tasapainoilemme melko kiikkerällä kolmijalkaisella tuolilla. 

Minusta on hyvä äitinä välillä miettiä että mitä tekisit jos et olisi äiti ollenkaan? Olisitko kiinnostunut niistä asioista mistä nyt olet kiinnostunut? Olisivatko työsi/harrastuksesi samoja mitä nytkin? Kuka olisit? Kenen kanssa liikkuisit? Minulle oli hieno oivallus ymmärtää, että itselleni tämä työ ja polku ovat sellaisia jotka olivat osa minua jo ennen perhettäni. En olekaan ajautunut tähän äitiyden myötä (jota välillä epäilin tajutessani kuinka kiinni itse olin lapsissani ja äitiydessäni), vaan tämä on aidosti sitä, mitä haluankin tehdä. Vauvahierontaa ja vyöhyketerapiaa aloin opiskelemaan jo lukiolaisena. Fysioterapiassa minua kiinnosti eniten lasten neurologia. Jos minulla ei olisi lapsia, olisin saattanut lähteä opiskelemaan lasten neurologiaa enemmänkin. Ja voisin tehdä sen nytkin jos haluaisin. Olen kuitenkin huomannut että äitiyden myötä minulla on hieman vähentynyt tarve "edetä" akateemisella kentällä vaikka arvostan akateemista koulutusta suuresti. Opintojen kautta etenemällä aina vain pidemmmälle suorittajaminäni olisi itseensä tyytyväinen, mutta ymmärrän että tämä vähän erilaisempi polku omien kiinnostusteni äärelle on itse asiassa tarjonnut minulle paljon suuremman vapauden toteuttaa työtäni ja kiinnostuksenkohteitani. (Toki minulla on äitiyshyvinvoinnin ja lasten lisäksi muitakin kiinnostuksen kohteita kuten psykologia, liikunta, puutarhanhoito ja eläimet ja luonto - näitäkin puolia pääsen itsessäni toteuttamaan joko työn tai harrastusten kautta.) Akateemisella etenemisellä olisin ehkä saattanut jäädä vangiksi tiettyjen koulukuntien ja sektoreiden malleihin, jolloin en uskoisi kokevani samanlaista syvää sielun tyytyväisyyttä kuin nyt voidessani toimia täysin sydämeni arvojen pohjalta. En silti sulje pois mahdollisuutta, että vielä kouluttautuisin akateemisessakin maailmassa joskus pidemmälle, vaikka tällä hetkellä erilaiset lyhyemmät kurssit ja koulutukset ovatkin kutsuneet minua enemmän. Minua kiehtoo erilaisten maailmojen yhteensaattaminen ja se, että kaikesta voi poimia sen mikä itseä palvelee eniten.

Jos siis en olisi äiti, olisin tietysti sama minä kuin nytkin. Minua kiinnostaisivat samat asiat kuin nyt. Äitiys on muuttanut minua, ajatteluani ja arvojani hurjasti - tottakai - mutta koen että syvin olemukseni ja kutsumukseni ovat säilyneet aivan samana. Äitiys on ollut minulle väkevä polku löytää ja kaivaa vahvemmin esille sitä kuka olen, mutta toisilla se polku voi olla mikä tahansa muukin.  Tutkaile äitinä itsessäsi sitä, että onko elämäsi ja kiinnostuksen kohteesi muuttuneet "täysin" äitiyden myötä? Jos ovat, se voi olla merkki joko siitä että olet löytänyt itsesi tai siitä, että olet kadottanut itsesi. Vain sinä voit tietää kumpaa se on. Tai sitten voi olla, että olet samaan aikaan sekä löytänyt itsestäsi jotain ja että myös kadottanut itsestäsi jotain minkä toivoisit vielä siellä olevan. Näin kävi minun kohdalla. Upposin täysin äitiyden maailmaan joka onkin intohimoni, mutta unohdin muut kiinnostuksen kohteeni ja sen että olen myös muuta kuin äiti. Äitiys - niin tärkeää ja arvokasta kuin se onkin - ei ole silti kaikki mitä olen, vaan olen ja saan olla paljon, paaljon muutakin. Onko sinulla joitain, mitä olet ehkä unohtanut itsestäsi äidin "roolin" taakse? Voisitko palauttaa sitä vähän takaisin omaan elämääsi - ihan pienilläkin asioilla? Vaikka käymällä kerran kuukaudessa ratsastustunnilla tai zumbatunnilla, hankkimalla viherkasvin, hommaamalla itselle taidetarvikkeita, aloittamalla sisustusblogin, menemällä jollekin kurssille joka itseä kiinnostaa tms. Äitiys pienenkään lapsen kanssa ei saisi olla syy sille, että laiminlyöt omat toiveesi, kiinnostuksenkohteesi ja tarpeesi! 

Toivoisin, että voisimme maailmassa enemmän todistaa ajatusta "olen todella hyvä äiti juuri tällaisena!" sen sijaan että niin paljon syyllistyisimme ja kokisimme huonommuutta äitiydestämme. Meillä ei ole mitään velvollisuutta osoittaa muille miten epäonnistuneita tai keskeneräisiä me missäkin asioissa olemme, elämä ne tulee kyllä meille itsekin osoittamaan. Sen sijaan voisimme välillä antaa luvan nähdä itsessämme kaikki se, mistä koemme syvää tyytyväisyyttä ja onnellisuutta! Tällä en missään nimessä tarkoita etteikö väsymys tai "keskeneräisyys" saisi elämässä näkyä, sillä mitään tarvetta ei ole tahallisesti elämässään tai äitiydessään näytellä jotain muuta kuin todella kokee. Kuitenkin joskus saatamme upota omaan kurjuuden tunteeseen niin syvälle, että emme enää huomaa sitä kaikkea hyvää ja kaunista mitä meissä itsessämme ja ympärillämme on. En toivo tietenkään, että toksisella postitiivisuudella ja sulkemalla kaikki ongelmat ja haasteet elämästämme antaisimme valhellista perheidyllikuvaa ulospäin muille, sillä tälläiset epätodelliset kiiltokuvat voivat aiheuttaa paineita ihmisille, jotka ovat alttiita vaikutteille ja vertailemaan itseänsä muihin. Kuitenkin samalla muistutan, että vaikka maailma näyttäisi miltä, paineet eivät tule ulkopuoleltamme vaan sisältämme, ja voimme itse aina päättää, millaisilla vaikutteilla annamme ympäröidä itsemme - niillä jotka tuovat hyvää mieltä ja toivoa, vai niillä jotka jollain tavalla tuovat meille ehkä paineita, riittämättömyyttä tai tahmeaa fiilistä. Ja kyllä - minä suojelen jonkin verran omaa kuplaani myös sellaisilta vaikutteilta, että perhe-elämän kaikkine ulottuvuuksineen tarvitsisi olla jotenkin hankalaa (vaikka se olisikin puettu esimerkiksi sarkasmin vaatteisiin), koska se ei tuo minulle mitään hyvää, se ei ole oma totuuteni, enkä tarvitse sellaiseen vertaistukea. Ennemmin inspiroidun niistä, jotka rohkaisevat näkemään että elämän ei tarvitsekaan olla "kärsimystä" ja taistelua, vaan aina on mahdollisuuksia, toivoa ja kauneutta jokaisessa hetkessä.

Hyvää lähestyvää äitienpäivää jokaiselle: kuka tahansa oletkin ja mitä tahansa teetkin!